Sisäilman epäpuhtaudet ja hajut

Ammoniakki on huoneilmassa esiintyvä väritön kaasu, jonka tunnistaa pistävästä, mädästä hajusta. 

Sisäilmaan ammoniakkia voi vapautua joistakin rakennusmateriaaleista, maaleista ja lakoista, puhdistus- ja pesuaineista, tupakansavusta sekä ihmisten ja eläinten eritteistä. Ammoniakkia voi tulla sisäilmaan myös kuiviin tiloihin tarkoitetuista vanhoista katto- ja seinätasoitteista. Niissä on käytetty kaseiinia ja gelatiinia, jotka kestävät huonosti kosteutta.  Kostuttuaan ne pilaantuvat ja erittävät ammoniakkia, aldehydejä, amiineja ja rikkiyhdisteitä. 

Sisäilman ammoniakki tulee määrittää, jos huoneilma haisee lämpötilan ja kosteuden muutosten mukaan vaihtelevalle pistävälle ja mädän tyyppiselle hajulle tai kun katto- tai seinätasoitteissa on laajoja läikkiä tai lattiapinnoitteissa tummentumia. 

Lieviä ammoniakkiongelmia voidaan vähentää lisäämällä ilmanvaihtoa. Pahimmillaan ammoniakkiongelman korjaaminen vaatii tasoitekerroksien poistamisen. 

Ammoniakki voi aiheuttaa esimerkiksi limakalvojen ja silmien ärsytysoireita. 

Formaldehydi on aldehydeihin kuuluva haihtuva orgaaninen yhdiste. Se on pistävän hajuinen ja väritön kaasu. 

Sisäilman formaldehydi on yleensä peräisin lastulevyjen liima-aineena käytetystä ureaformaldehydistä. Formaldehydiä vapautuu ilmaan myös puutuotteista, maaleista, lakoista, pinnoitteista, tekstiileistä, kiintokalusteissa ja huonekaluissa käytetyistä liimoista, tupakansavusta ja kosmetiikasta. 

Korkea sisäilman kosteus tai materiaalien kastuminen saattavat myös lisätä formaldehydipäästöjä. 

Uusien kiintokalusteiden formaldehydipäästöjä voidaan yrittää pienentää tuulettamalla ja tehostamalla ilmanvaihtoa. Vanhoissa rakennuksissa formaldehydipitoisista lastulevyistä tehtyjä rakenteita voidaan joutua purkamaan. Joskus formaldehydin haihtumista voidaan hidastaa erikoismaaleilla. Runsaasti formaldehydiä sisältävät huonekalut voidaan joutua hävittämään. 

Asumisterveysasetuksen (STM 2015) mukaan formaldehydin vuosikeskiarvo ei saa ylittää 50 μg/m³. Lyhyen ajan keskiarvopitoisuus 30 minuutin mittauksen aikana ei saa ylittää 100 μg/m³. 

Pienetkin pitoisuudet formaldehydiä voivat ärsyttää silmiä ja ylähengitysteitä. 

Sisäilman hiilidioksidi on pääasiassa peräisin ihmisistä. Hiilidioksidia syntyy ihmisen aineenvaihdunnan tuloksena. Hiilidioksidi lasketaan sisäilman epäpuhtaudeksi. Sisäilman korkea hiilidioksidipitoisuus kertoo huonosta ilmanvaihdosta. Esimerkiksi makuuhuoneen korkea hiilidioksidipitoisuus yöllä johtuu riittämättömästä ilmanvaihdosta. 

Sisäilman hiilidioksidipitoisuuden toimenpideraja ylittyy, jos pitoisuus on 2 100 mg/m³ (1 150 ppm) suurempi kuin ulkoilman hiilidioksidipitoisuus.  (STM 2015: Asumisterveysasetus). 

Korkea hiilidioksidipitoisuus aiheuttaa sisäilman tunkkaisuutta, väsymystä, päänsärkyä ja keskittymisvaikeuksia. 

Sisäilmassa esiintyvä hiilimonoksidi eli häkä on peräisin hiiltä sisältävien aineiden epätäydellisestä palamisesta. 

Sisäilman hetkellinen hiilimonoksidipitoisuus ei saa ylittää 7 mg/m³. (STM 2015: Asumisterveysasetus). Sisäilman hiilimonoksidin lähteitä ovat liikenteen pakokaasut ja sisätiloissa olevat, huonosti toimivat tulisijat sekä kaasuliedet ja tupakointi. 

Takan ja kaasulieden käytössä on varmistettava riittävä palamisilma ja palokaasujen ohjautuminen ulos. Takan savupellin saa sulkea kokonaan vasta sitten, kun hiillos on sammunut täydellisesti. 

Parkkipaikalta sisätiloihin siirtyvä hiilimonoksidi vaatii yleensä parkkipaikkojen uudelleen järjestelyä. 

Kohonnut hiilimonoksidipitoisuus aiheuttaa häkämyrkytysoireita. Tällaisia oireita ovat päänsärky, pahoinvointi ja hengenahdistus. Hiilimonoksidin hengittäminen suurina annoksina voi olla hengenvaarallista.

Hengitysilman hiukkaset voidaan jaotella eri ryhmiin koon mukaisesti. Näitä ovat karkeat hengitettävät hiukkaset (PM10), joiden halkaisija on 2,5–10 µm sekä pienhiukkaset (PM2,5), joiden halkaisija on alle 2,5 µm (µm on millimetrin tuhannesosa). Pienhiukkasiin lukeutuvat myös ultrapienet hiukkaset, joiden halkaisija on alle 0,1 µm. 

Ulkoilmasta sisäilmaan kulkeutuu hiukkasmaisia epäpuhtauksia ja pölyjä kuten katupölyä, siitepölyä ja nokea. Asuntoon tulevan tuloilman suodattaminen estää ulkoilman pölyjen pääsyn sisätiloihin. 

Sisätiloissa hiukkasmaisia epäpuhtauksia syntyy ihmisen toiminnoista kuten ruuanlaitosta, ja siivouksesta ja kynttilänpoltosta. Muun muassa hyvällä ilmanvaihdolla ja oikeilla siivoustavoilla voidaan vähentää näistä tekijöistä johtuvaa sisäilman hiukkaspitoisuutta. 

Sisäilmassa voi olla myös sisustus- ja rakennusmateriaaleista peräisin olevia hiukkasia ja kuituja kuten mineraalivilla- ja asbestikuituja. Lisäksi sisätiloissa voi esiintyä allergiaa aiheuttavaa eläinpölyä. 

Tutustu Hengitysliiton Sisäilman pienhiukkaset -esitteeseen sekä Polta puuta puhtaasti -esitteeseen. 

Asumisterveysasetuksen (SMT 2015) mukaan hengitettävien hiukkasten pitoisuus sisäilmassa 24 tunnin mittauksen aikana saa olla enintään 50 µg/m³. Pienhiukkasten pitoisuus sisäilmassa 24 tunnin mittauksen aikana saa olla enintään 25 µg/m³. 

Hiukkaset ovat haitallisia hengityselimistölle sekä sydän – ja verenkiertoelimistölle. 

Lisää tietoa pienhiukkasista ja niiden terveysvaikutuksista löydät Pienhiukkaset-sivultamme. 

Mineraalivillakuituja sisältäviä materiaaleja on käytetty rakennusten lämpö- ja paloeristeinä, väliseinien eristyksissä, ilmanvaihtolaitteiden äänenvaimentajina ja eristeinä sekä akustiikkalevyissä. 

Ajan kuluessa mineraalivillaa sisältävät materiaalit saattavat haurastua. Jos sisäilmassa havaitaan mineraalivillakuituja, on niiden lähde etsittävä ja estettävä kuitujen pääsy sisäilmaan. Ongelma ratkeaa useimmiten vaihtamalla eristysvillat, tiivistämällä rakenteita tai korjaamalla äänenvaimentimet. Korjaustoimenpiteiden jälkeen tilat siivotaan huolellisesti.  

Teollisten mineraalikuitujen toimenpideraja kahden viikon aikana pinnoille laskeutuneessa pölyssä on 0,2 kuitua/cm². (STM 2015: Asumisterveysasetus). 

Mineraalivillakuidut aiheuttavat tavallisesti silmien, ihon ja limakalvojen ärsytysoireita. Niiden ei kuitenkaan ole todettu aiheuttavan sairauksia tai allergiaa. 

Radon on hajuton, mauton ja näkymätön radioaktiivinen kaasu. Radon ei aiheuta välittömiä oireita. 

Radon on lähtöisin maaperästä. Radonpitoisella alueella maaperän radon kulkeutuu rakennuksiin rakenteiden epätiiveyksien kuten lattian halkeamien sekä lattiaan liittyvien rakenteiden ja läpivientien saumojen kautta. Radonia voi esiintyä lisäksi porakaivovedessä. 

Sisäilman radonpitoisuuden voi selvittää vain mittaamalla. Jos pitoisuus todetaan suositusarvoa korkeammaksi, voidaan pitoisuutta sisäilmassa alentaa tehokkaasti kohtuullisin kustannuksin. Parantamalla rakennuksen perusilmanvaihtoa voidaan sisäilman radonpitoisuuksia pienentää. 

Uusissa rakennuksissa radonongelma ratkaistaan asentamalla maanvaraisen laatan alle perustuksiin radonputkisto rakennusvaiheessa. Putkiston avulla mahdollinen radon voidaan imeä poistoputkea pitkin pois laatan alta. 

Vanhoissa rakennuksissa radonia torjutaan yleensä tiivistämällä rakennuksen alapohjarakenteita kuten perustusten ja maanvastaisten lattioiden välisiä saumoja ja parantamalla ryömintätilan tuuletusta. Joissain tapauksissa maanvastaisen alapohjan alla oleva soratäyttö voidaan myös alipaineistaa lattialaatan alle asennettavan radonimurin avulla. Myös talon ulkopuolelle rakennettavan erillisen radonkaivon avulla pitoisuuksia voidaan alentaa. 

Säteilylain mukaan vanhan asunnon radonpitoisuuden vuosikeskiarvo ei saisi ylittää 300 Bq/m³. Uusissa taloissa raja on 200 Bq/m³. 

Pitkäaikainen altistuminen korkealla radonpitoisuudelle lisää merkittävästi riskiä sairastua keuhkosyöpään. Radonaltistumisen on arvioitu aiheuttavan Suomessa 150-270 keuhkosyöpätapausta vuosittain. 

Näin mittaat radonpitoisuutta 

• Tilaa radonmittaus Säteilyturvakeskuksesta (STUK) tai STUK:n hyväksymältä kaupalliselta toimijalta. Paras aika mittaukselle on syyskuun alusta toukokuun loppuun saakka. 

• Huoneilman mittaus tehdään radonmittauspurkeilla. Isoimmissa asunnoissa mittaus kannattaa tehdä kahdella purkilla. Tällöin purkit sijoitetaan eri huoneisiin ja kerroksiin. 

Styreenin pitoisuus asunnon sisäilmassa on normaalisti alhainen. Styreeniä vapautuu sisäilmaan lähinnä rakennusmateriaaleista, joiden sisältämien polyesterihartsien komponentit eivät ole reagoineet keskenään täydellisesti ja rakennusmateriaali on siksi viallinen. 

Styreenillä on pistävä haju. Styreenin määritys sisäilmasta on tarpeen, jos sisäilmassa esiintyy pistävää hajua ja rakennusmateriaaleissa on käytetty polyesteripohjaisia hartseja sisältäviä rakennusmateriaaleja. 

Styreenin huoneilman tolueenivasteella lasketun pitoisuuden toimenpideraja on 40 μm/m³. (STM 2015: Asumisterveysasetus) 

Styreenin aiheuttamia terveyshaittoja ovat silmien sidekalvojen ja hengitysteiden limakalvojen ärsytys. Joskus styreeni aiheuttaa myös allergisia reaktioita. Korkeina pitoisuuksina styreenin on myös havaittu aiheuttavan vakavaa haittaa kuten hermoston toiminnan häiriöitä. 

Tupakointi sisätiloissa heikentää sisäilmaa merkittävästi, ja tupakointia sisätiloissa tulee välttää. 

Tietoa tupakoinnin terveyshaitoista sekä apua ja tukea tupakoinnin lopettamiseen.

Tupakansavu voi aiheuttaa haittaa myös sivullisille, koska ympäristön tupakansavu sisältää samoja terveydelle haitallisia yhdisteitä kuin keuhkoihin hengitettävä savu. Myös tupakoinnin aikana asunnon pintoihin imeytyvä ja myöhemmin takaisin ilmaan vapautuva savujäämä altistaa asukkaat tupakan haitallisille aineille. 

Asuntoyhteisöjen yhteisissä tiloissa tupakointi on kielletty. Asuntoyhteisö voi järjestyssäännöissään kieltää tupakoinnin myös asuntoyhteisön omistamissa ja sen hallitsemissa yhteisissä ulkotiloissa. 

Mikäli tupakansavu kulkeutuu asuntoon huoneistojen välisten rakenteiden tai ilmanvaihdon kautta, taloyhtiö on velvollinen poistamaan ja korjaamaan ongelman muun muassa tiivistämällä rakenteiden vuotokohdat ja tasapainottamalla ilmanvaihtojärjestelmän ilmavirrat. 

Parveketupakoinnista aiheutuva savu leviää helposti ikkunan tai korvausilmaventtiilin kautta sisälle rakennukseen. Jos savu tulee ulkoa, esimerkiksi naapurin parvekkeelta, on ratkaisuun pyrittävä neuvotteluteitse. Naapurin kanssa kannattaa ensin keskustella hyvässä hengessä. Jos se ei auta, voit ottaa yhteyttä kiinteistön isännöitsijään tai taloyhtiön hallitukseen joko suullisesti tai kirjallisella ilmoituksella ja korjauspyynnöllä. Jos asia ei korjaudu, voit tehdä kirjallisen ilmoituksen ja tarkastuspyynnön kunnan terveystarkastajalle. 

Viemärikaasut on kemiallisten yhdisteiden (rikkivety, metaani, hiilidioksidi ja ammoniakki) seoksia. 
Viemärikaasujen pääsy sisäilmaan aiheuttaa viemärin hajua. 

Viemärin haju tulee useimmiten likaisesta, viallisesta tai kuivuneesta lattiakaivon vesilukosta. Haju voi tulla myös huonosti tiivistetystä tai ajan myötä kuluneista viemäriputken liitoksesta. 

Varsinkin voimakkaasti alipaineinen ilmanvaihto kiskoo korvausilmaa epätiiviistä viemäriputken läpiviennistä tai tyhjästä vesilukosta. 

Viemärin haju haittaa viihtyvyyttä. 
Viemärikaasut voivat aiheuttaa silmien ja limakalvojen ärsytysoireita sekä päänsärkyä. 

Näin ehkäiset viemärin hajua ja viemärikaasujen 
kulkeutumista sisätiloihin: 

• Puhdista viemäreiden ja kylpyhuoneiden lattiakaivojen vesilukot säännöllisesti. 

• Sijoita vesilukolliset lattiakaivot vain sellaisiin tiloihin, joissa vettä käytetään säännöllisesti. Pitkään käyttämättömät vesilukot kuivuvat. Tällöin viemärikaasut pääsevät sisätiloihin. 

• Veden laskeminen vesilukkoon helpottaa tilannetta. 

• Jos haju on toistuvaa ja pitkäaikaista, sen syy pitää selvittää. Kyseessä saattavat olla huonosti toimivat viemärit, ilmanvaihdon aiheuttama paineenvaihtelu tai katolle johtajan viemärin tuuletusputken tukkeutuminen.